Voihan kilpailu!

Olen törmännyt sanaan "kilpailu" tai "try-out" täällä Teksasissa asuessa niin monesti, että se on jotenkin kielen päällä jatkuvasti. Niinpä päätin jakaa muutaman ajatuksen kanssasi.

Allekirjoittanut voi myöntää olevansa erittäin kilpailuhenkinen ja sen voi varmasti moni ystävä ja läheinen vahvistaa. Siitä on ollut elämässä sekä hyötyä että haittaa. Kilpailu tsemppaa meitä parempiin suorituksiin ja motivoi silloin kun ei ehkä muuten jaksaisi panostaa niin paljoa. Ja tuntuuhan se kivalta kun voittaa tai parantaa omaa suoritusta. Ja kukapa ei haluaisi voittaa? Positiivisia puolia on varmasti pitkä lista riippuen lajista ja ihmisestä.

Mutta sitten on se kääntöpuoli. Kilpailu voi joskus kääntyä meitä vastaan negatiivisessa valossa. Jos kilpailu johtaa esimerkiksi ylisuorittamiseen terveyden kustannuksella niin silloin se ei olekaan enää hienoa ja mahtavaa. On niin helppoa ylittää terveellisen treenaamisen raja ja vaarantaa oma terveys. Viedään kroppa äärimmilleen kunnes tulee romahdus. Uskon, että aika moni kilpailija on kokenut ylitreenaamisen ja ylisuorittamisen jollakin tavoin elämänsä aikana?

Sitten on niitä, jotka kilpailevat jonkun toisen painostuksesta. Ennen pitkää homma kaatuu ja kiinnostus kyseistä urheilulajia kohtaan saattaa lopahtaa täysin. 

Lasten harrastaminen

 Harrastaminen pitäisi aina lähteä lapsen tai nuoren omasta kiinnostuksesta ja siitä, että tekeminen tuottaa hänelle iloa. Toki harrastukset myös kehittävät lasta. Ne voivat lisätä esimerkiksi pitkäjänteisyyttä, sitoutumista ja sosiaalisia taitoja. Mediassa on kerrottu useasti että liikuntaharrastukset edistävät yleistä hyvinvointia ja terveellisiä elämäntapoja.

Toisaalta psykologien mukaan harrastusten puute ei vaikuta lapsen kehitykseen ja hyvinvointiin, joten jos perheellä ei ole siihen mahdollisuuksia niin se ei kai sittenkään ole maailman loppu.

Yleinen käsitys nykyään on, että lapselle on kuitenkin hyvä tarjota erilaisia harrastuksia ja mahdollisuutta kokeilla mistä voisi innostua. Monilla vanhemmilla on paniikki tarjota lapselle vain ja ainoastaan parasta. Kuskataan lasta hullun lailla harrastuksiin, mutta usein unohtuu että kenen tarve olikaan taustalla, lapsen vai vanhemman? Siitä tulee vähän sellainen kilpavarustelufiilis. "Kun tuo naapurin 5-vuotias Mikko harrastaa kolmea lajia niin täytyyhän meidän Pertunkin nyt alkaa harrastamaan". Pienille päiväkoti-ikäisille  lapsille riittäisi ihan pelkästään päiväkoti ja siihen arkiliikkuminen perheen tai kaverin kanssa päälle, jos ollaan rehellisiä.

Välillä saattaa unohtua, kenen halusta ja tarpeesta itse asiassa on kysymys. Joskus voi olla niinkin, että aikuinen toteuttaa lapsensa kautta omia, lapsena toteuttamatta jääneitä haaveitaan.

Näin meillä Teksasissa

Austinissa on yleistä, että otetaan yksityisvalmentajia jo 6-8-vuotiaille oli laji sitten mikä hyvänsä. Halutaan, että lapsi menestyy ja kehittyy nopeasti. Voi olla, että tämä on osittain vanhempien pelkoa, että oma lapsi tippuu jonkilaiseen kuiluun ja ei menestykään elämässä toivotulla tavalla. Tai sellainen tunne tulee kun kuuntelen näitä kovin kilpailuhenkisiä paikallisten kommentteja. Fakta on tietenkin se, että täällä lapsilla on hyvin eriarvoinen asema liittyen harrastuksiin, mutta ihan yleensäkin kaikkeen. Sitä on suomalaisella taustalla vaikea aluksi ymmärtää, vaikka asian tiedostaa. Mutta silti, ei kai sitä nyt 6-vuotias mihinkään kuiluun tipu jos ei vielä osaa volttia?

Täällä Austinissa ylä-asteella ja lukiossa on "try-out" eli "kokeilu" ennen kuin pääsee vaikkapa koulun koripallojoukkueeseen. Ei ole siis sanottua, että voi harrastaa koulun joukkueessa jos ei ole riittävän hyvällä tasolla. Siitä tulee kieltämättä paineita lapsille ja epäonnistumisen tunnetta jos ei sitten pääsekään. Kova taso ja kilpailu lasten kesken ajaa varmasti vanhempia maksamaan lapsille yksityisopetusta, jos siihen on varaa. Nämä kokeilut on ajoitettu tiettyyn ajankohtaan, joka on etukäteen selvillä. Sitä en tiedä, kuinka tasapuolisia nämä kokeilut ovat. Voisin kuvitella, että jonkinlaista kateutta saattaa olla välillä ilmassa ja päättävässä roolissa olevat joutuvat tekemään vaikeita päätöksiä.

Kaksi vaihtoehtoa

Itselläni on henkilökohtaista kokemusta vasta 8-vuotiaan jääkiekkoharrastuksesta ja 6-vuotiaan telinevoimistelusta. Jääkiekossa homma lähtee vakavoitumaan 8-vuotiaana ja telivoimistelussa 6-7-vuotiaana. Jääkiekossa vaihtoehdot ovat täällä  "travel team" tai "recreational". Näillä kahdella on vissi ero. Travel tiimiin ei ole asiaa ilman "try-out" koetta ja toinen joka vaikuttaa on vanhemman lompakon paksuus. Kausi (7kk) maksaa $4500, johon ei vielä kuulu matkustuksesta aiheutuvat lennot ja hotellimaksut. Kulujen arvioidaan olevan noin $10 000 luokkaa kausitasolla sisältäen kaikki matkustukset lapselle ja huoltajalle. Treenejä on neljä kertaa viikossa ja siihen pelit viikonloppuisin päälle.

Kuinka monella vanhemmalla riittää rahkeet tähän ilman ettei siinä kärsi esimerkiksi perheen sisarusten elämä? Vanhemmista itsestä puhumattakaan.

Monet vanhemmat satsaavat tämän lisäksi yksityistunteihin omalta valmentajalta, jotta saavat enemmän peliaikaa peleissä. Todella vinoutunutta, tiedän. Mutta tällainen on meininki täällä. 

Recreational maksaa n. $1500 kausi, ja treenejä on kolme kertaa viikossa. Lapset jaetaan kahteen eri tasoon, eli hyvin pääsee tässäkin lapsi pelaamaan vaativampaa kiekkoa, jos vain selviytyy "try-out" kokeessa jatkoon. Paljon on siis testejä ja kokeiluja jo 8-9-vuotiailla. Onneksi on tämä "recreational" mahdollisuus jossa lapsi voi rauhassa harrastaa ja kokea liikunnan iloa ilman että vedetään räkäposkella tosissaan. Fakta on kuitenkin se, että kovin moni alle kymmenenvuotiaista ei vielä tiedä mikä on heidän "laji" vai onko heillä suurta tarvetta edes valita omaa "lajia".  Tämä rennompi harrastusryhmä mahdollistaa myös monipuolisen harjoittelun. Monipuolisella tarkoitan eri lajeja kuten uinti, pyöräily, telinevoimistelu, jalkapallo jne. Ja juuri monipuolisuus on se, johon lasten harjoittelussa tulisi panostaa nykyistä enemmän.

Kilpailuvietti
Mielestäni harrastuksesta pitäisi tulla se kiva fiilis ja yhdessä tekemisen ilo. Ymmärrän hyvin jos lapsella on hirvittävä kilpailuvietti ja he tietävät jo varhaisessa vaiheessa että heistä tulee vaikkapa huippu jääkiekkoilijoita. Hienoa, että heille annetaan mahdollisuus panostaa yhteen lajiin jos se tuntuu oikealta. Toivoisin vain, että ne lapset jotka harrastavat tosissaan jonkun toisen painostuksesta sallittaisiin itse vaikuttaa päätöksiin, ja he voisivat löytää liikunnan ilon vielä aikuisenakin.

Joukkuelajeissa opitaan tärkeitä tiimityötä, joka kantaa elämän muilla osa-alueilla. 

Tunnen kiitollisuutta siitä, että omat vanhemmat jaksoivat kannustaa ja kuskata harrastuksiin ja kilpailuihin aina kuusitoistavuotiaaksi saakka. Äitini myös itse valmensi paikallisessa urheiluseurassa vapaaehtoisesti ja kannusti muiden lapsia harrastamaan mukaan. Olen sataprosenttisen varma, että jos itsellä ei olisi ollut otollisia mahdollisuuksia ja kilpailuviettiä niin en varmasti olisi ollut mukana niin intensiivisesti. Minulle kilpailu tuotti iloa ja onnistumisen huumaa. Se opetti myös häviämään, joka tosin on vieläkin todella haasteellista. Nyt aikuisena liikunnallinen elämäntapa on säilynyt mukana ja saanut uusia vivahteita. Jos olisin kokenut hirvittävää painetta menestyä kilpailuissa jonkun muun taholta, en tiedä mikä olisi tilanne nyt tällä hetkellä?

Olen myös kiitollinen siitä, että lasten kautta pääsen näkemään sen, että elämä on ihan okei vaikka ei kilpaile. Harrastuksesta voi nauttia ilman kilpailua. 

Jotenkin minulla on sellainen vahva tunne sydämessäni, että lapset ovat täällä opettamassa aikuisille tärkeitä elämän taitoja. Jos minulla olisi erittäin kilpailuhenkinen lapsi, hyvin samankaltainen kuin itse olen niin en oppisi välttämättä kovin paljoa uutta. Nyt kun toinen lapsistani on taiteellinen luonnonlapsi, joka askartelee, tanssii ja elää ihan omassa mielikuvitusmaailmassaan, saan kokea tätä elämää ihan toisesta näkökulmasta. Koetan ymmärtää mistä hän nauttii tässä elämässä? Mikä häntä motivoi? Täytyy muistaa kuunnella lasta ja huomioida mikä olisi hänelle sopivin tapa harrastaa tai kilpailla. Vanhemman ajatukset ja ideat eivät aina ole lapselle sopivia. Kannustetaan siis lapsia kokeilemaan eri harrastuksia, mutta ei hukuteta heitä paineiden alle tässä hyvin suorituskeskeisessä maailmassa. Annetaan heidän olla lapsia, ollaan lempeästi kannustavia ja rohkaistaan oikealle polulle.

Tarkoitus ei ole trimmata lasta tulevaisuutta varten, vaan tuottaa iloa, mielihyvää ja vaihtelua tässä ja nyt. Positiiviset liikuntakokemukset lapsuudessa kantavat läpi nuoruuden ja edesauttavat terveitä elintapoja aikuisena.