Ulkosuomalaiset kutsuvat koti-ikävää usein Suomi-ikäväksi. Sitähän se on, sillä kotihan on kirjaimellisesti jossain muualla kuin Suomessa. Koti-ikävä tulee jossakin vaiheessa jokaiselle ulkosuomalaiselle ja se ei ole huono juttu laisinkaan. On ihan normaalia ikävöidä asioita, joihin on joskus kiintynyt ja tottunut.
Ystäviä ja perhettä on tottakai ikävä tasaisin väliajoin, mutta eniten ikävä vihloo sydäntä, kun kotipuolessa tapahtuu jotain ikävää tai vastaavasti jotain tosi ihanaa, josta kokee jäävänsä paitsi.
Se on musertava tunne, mutta onneksi sekin menee ajan kanssa ohi.
Ikävällä on myös monet kasvot. Voi olla ikävä suomalaisia ruokia ja makuja, tuoreita mansikoita, kesämökkiä, soutelua järvellä, koivun tuoksua, puhdasta vettä, kirpeää pakkassäätä, hiihtämistä Lapissa, lumen peittämiä puita, minttukaakaota laskettelurinteessä ja sitä kun kaikki heräävät keväällä eloon, myös ihmiset.
Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän koti-ikävä kohdistuu mielen luomiin täydellisiin muistikuviin Suomen kesästä ja talvesta, ihanista ystävistä, sujuvasta arjesta. Siitä suodattuu usein pois kaikki ikävät muistot, koska se kaunis illuusio omasta kotimaasta on paljon helpompi säilyttää.
Ikävöin välillä sitä, että voisin kertoa vitsejä suomeksi ja että kuulisin suomalaista tuttua puheen sorinaa ympärilläni. Voisin kommentoida kuka veti parhaimman tulkinnan vain elämää- ohjelmassa tai kuka on Siskonpedin paras hahmo ja mikä nauratti kaikkein eniten.
Kaipaan välillä sitä ettei tarvitsisi kertoa kahvia tilatessa mistä on kotoisin.
Kaipaan sitä että kuulun jonnekin 100%. En usko, että voin kokea samanlaista kuuluvuuden tunnetta missään muualla kuin Suomessa. Kääntöpuolena tässä on se, että kun aikaa kuluu useampi vuosi niin ei Suomikaan enää tunnu omalta. Siksi onkin upeaa, että ulkosuomalaiset muodostavat omia tiiviitä ryhmiään, koska heitä yhdistävät sama Suomesta irtautuminen ja uuden kotimaan tuomat haasteet.
Tosiasia on kuitenkin se, että en ole enää se sama ihminen, joka asui Suomessa kaksi vuotta sitten. Ikävöin varmasti välillä sitä tyyppiä, joka eli kiireistä arkea Suomessa ja haaveili lämpöisistä lomamatkoista ja välivuodesta. Ehkä tämä ikävöinti on jonkinlaista yritystä ymmärtää omaa identiteettiä ja syitä siihen miksi alunperin tuli lähdettyä.
"Koti-ikävä on sama kuin kaipaisit paikkaa, jota ei ole enää olemassa"
Joskus koti-ikävä on sitä että suree oman kotimaan menettämistä. Sitä, että on vieraantunut Suomesta ja eikä kuulu enää minnekään.
Aikaisemmin olen asunut pitkiä jaksoja ulkomailla, ja palannut esimerkiksi vuonna 2005 Amsterdamista Helsinkiin oltuani useamman vuoden ulkomailla. Oli jännä huomata, kuinka nopeasti sulauduin joukkoon ja miten äkkiä olin taas kuin olisin aina asunut Suomessa.
Ulkomaan kokemus toi minulle toki paljon elämänkokemusta ja olin varmasti ihmisenä hieman erilainen kuin alunperin lähtiessä, mutta mitään itkunyyhkytystä tai kulttuurishokkia ei kyllä tullut missään vaiheessa. Olin silloin onnellinen, että pystyin suunnittelemaan jotain pysyvää enkä elänyt enää väliaikaisesti jossain.
Uskon, että asiat on hyvin eri lailla, jos oma puoliso on ulkomaalainen. Silloin sitä asettuu uuteen maahan pysyvämmin, vaikka siinäkin tuo suomi-ikävä kyllä välillä vaivaa. Summa summarum: mielestäni ulkosuomalainen elää niin sanottua "kaksoiselämää". Nauttii uudesta kotimaasta ja haikailee omille juurilleen.
Tämä ulkosuomalainen aikoo nyt istahtaa Mustangin rattiin, tsekkaa peilistä onko aurinkolasit hyvin ja nauttii kesäisestä auringon paisteesta. Elämä on tässä ja nyt. On hyviä päiviä ja on huonoja päiviä. En voi tällä hetkellä tietää missä olen vuoden tai kahden päästä, mutta elän ja yritän nauttia parhaani mukaan siitä mitä minulla on nyt ja koitan lievittää ikävääni tänä kesänä ihanien ystävien ja perheen kanssa Suomi-visiitillä.
