Oletko tänään halannut puolisoasi ja toivottanut vaikkapa hyvää työpäivää? Milloin olette viimeksi nauraneet samalle vitsille tai unelmoineet yhteisestä tulevaisuudesta viinilasillisen ääressä? Milloin olette katsoneet yhdessä leffan tai olleet illallisella kahdestaan? Milloin viimeksi yllätit puolisosi sanomalla jotain kaunista tai järjestämällä jotain mukavaa yhteistä tekemistä? Vaikka arjessa olisikin kiire, niin silti siellä on pieniä ratkaisevia hetkiä, jolloin voi pitää huolta parisuhteesta ja pienet eleet tekevät ison vaikutuksen kokonaisuuteen.
Parisuhde vaatii yhteistä tahtoa ja huomiota, itsestään se ei toimi. Mutta kuinka moni tahtoo riittävästi?
Ennen kuin omassa parisuhteessani oli lapsia, vietimme puolison kanssa paljon aikaa keskenämme eri harrastusten parissa. Siihen kuului laskettelua, hiihtoa, juoksulenkkejä, salilla käyntiä ja sukelluslomia. Melomassa kävimme myös mutta se loppui siihen, että otimme kerran kaksikon ja se ei sitten mennyt ihan putkeen. Hah, en vieläkään myönnä, että ohjasin väärin! Se on nykyään meidän yhteinen vitsailun aihe. On tärkeää, että on joitain yhteisiä kiinnostuksen kohteita oli ne sitten mitä hyvänsä. Niitä ei tietenkään tarvitse olla näin paljoa, mutta nämä lajit ovat meitä yhdistäviä tekijöitä.
Sitten tuli ensimmäinen lapsi ja kyllähän siinä parisuhde muuttuu ihan täysin. Omia menoja pitää rajoittaa ja yhteistä aikaa on vähän. Unet jää välillä vähiin ja hermoja kiristää. Ei ole yllättävää, että moni parisuhde kariutuu tässä haastavassa vaiheessa. Alkuhuuma on ohi ja stressi lisääntyy. Ei osata tukea toista vaan asetutaan vastakkaisille puolille yhteen hiileen puhaltamisen sijaan.
Päätimme etukäteen, että vietämme aikaa yhdessä lapsesta huolimatta ja otamme tarpeen vaatiessa isovanhemmat tai lastenhoitajan apuun. Näinhän varmaan moni miettii etukäteen, mutta sitten se jotenkin jää. Me päätimme pitää siitä kiinni. Se oli iskostunut mieleeni erään tutun vanhemman rouvan elämän ohjeena. Sovittiin puolison kanssa, että joka kuukausi käymme treffeillä. On todella tärkeää muistaa, että sen vanhemmuuden lisäksi olemme ennen kaikkea puolisoita toisillemme. Ihan joka kuukausi emme ole treffeillä käyneet, mutta aika lähelle.
Lapsi on tullut vain yhdeksi matkustajaksi meidän matkalle, mutta itse olemme pääroolissa, ei lapsi.
Kovin usein törmää siihen, että arkea eletään täysin lapsen ehdoilla. Lapsen harrastusten kanssa hössötetään jo puolivuotiaasta lähtien kun pitää olla muskaria, vauva-uintia ja leikkikerhoa, jotta lapsella ei vaan ole tylsää. Kaikkiin jalkapallotreeneihin on pakko mennä, koska muuten meidän "Oskari" jää joukkuetovereista jälkeen. Kentän tai kaukalon laidalla pitää seistä ennen kahdeksaa lauantai ja sunnuntai aamuna, ja ne ainoat rauhalliset viikonloppuaamut on mennyttä. Ehkä välillä olisi hyvä hiljentyä ja kuunnella lasta ja myös itseäsi, että hei miten meillä tänään menee? Olisiko mahdollista järjestää kimppakyyti tai jättää treenit väliin? Tosiasia on kuitenkin se, että jos itse olet kireä ja väsynyt niin siitä kärsii kaikki muutkin.
Myönnän toki, että lapset kyllä jonkin verran rajoittavat esimerkiksi lomavalintoja ja viikonlopun menoja, mutta vanhemmilla on kuitenkin päätäntävalta kuinka perheen hyvinoinnista pidetään huolta ja mihin aika käytetään. Treenien missaaminen silloin tällöin saattaa tehdä ihan hyvää itse kullekin. Sekin, että lapsella ja vanhemmilla on kalenterissa täysin tyhjää aikaa on tärkeää. Silloin annetaan tilaa luovuudelle ja vapaalle leikille. Päästetään mielikuvitus valloilleen ja ladataan akkuja.
Olen huomannut täällä Teksasissa, että perheet elävät kovin lapsikeskeistä elämää. Hyvin paljon hössötetään lapsen koulunkäynnistä ja pärjäämisestä, harrastukset suunnitellaan kuukausiksi eteenpäin ja viikonloput on täynnä lasten kutsuja ja tapahtumia. Lapsille ikäänkuin pedataan uraa eskarista lähtien. Lapsia kuskataan autolla kouluun ja takaisin ja sitten vielä illalla harrastuksiin. Itselleni se oli aluksi vähän shokki ja alkoi ahdistamaan, mutta aika nopeasti pääsin kärryille paikallisista tavoista. Tietenkin täälläkin on eroja asuinalueissa ja ihmisten varallisuudessa, joten ei voi täysin yleistää tuota kommenttia. Välillä mietin, että tekisi mieli kysyä paikallisilta kotona olevilta äideiltä, että mites toi sun oma elämä? Tällä kommentilla en halua loukata ketään, vaan se on ihan spontaani ajatus joka ulkomaalaiselle eri kulttuurissa kasvaneelle tulee.
Pari viikkoa sitten lähdimme mieheni kanssa Kaliforniaan juhlistamaan kymmentä yhdessä vietettyä vuotta. Emme ole koskaan aiemmin (jos häämatkaa ei lasketa) jättäneet lapsia niin pitkäksi aikaa vieraan ihmisen hoitoon. Vaati jonkin verran ponnisteluja, jotta pystyin järjestämään lapsille luotettavan hoitajan omalta asuinalueelta. Mutta voi että se oli hyvä päätös! Voi ihanuus sitä vapauden tunnetta kun voi tehdä asioita oman mielensä mukaan. Vanhemmuuden roolit unohtuvat hetkeksi ja voit keskittyä vain puolisoon ja yhdessä tekemiseen. Oli myös ihana jutella tulevaisuuden suunnitelmista ja haaveista kaikessa rauhassa ilman ylimääräisiä korvia. On välillä hyvä tarkistaa mitä oman kumppanin mielessä liikkuu ja miten hän asiat näkee, kun arjen temmellyksessä siihen ei usein ole aikaa tai sopivaa hetkeä. Ja olihan ne maisematkin kohdillaan.
Yhteiset hetket eivät tarvitse olla mitään luksusmatkoja, mutta tärkeää on tehdä kalenteriin säännöllisesti tilaa omalle kumppanille, etenkin jos elät ruuhkavuosia. Kaikilla ei ole isovanhempia tukena, mutta löytyisikö ystäväperhe tai kummit, jotka voisivat tulla avuksi silloin tällöin? On niin kovin suomalaista että ei kehdata vaivata toisia, mutta ehkä nyt olisi sopiva hetki varata parisuhdeviikonloppu tai yhteinen leffa/illallinen kalenteriin? Omat viikonlopun suosikkikohteeni Suomessa ovat Naantali ja Hanko. Suosittelen! Ja nyt sitten tuumasta toimeen! Halatkaa toisianne ja kehu päivässä pitää parisuhteen kunnossa. #kehukumppania
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti